Olen kyllä aika pieni. Kädet ovat vielä liian pienet, peppu on liian pieni, reidet ovat liian pienet, olkapäät ovat ihan liian pienet. Kilpailenkin vielä lyhyessä sarjassa, kun kerran mitat jäävät alle keskivertonaisen. Eikä se tee minusta yhtään isompaa, että salilla on yleensä vain miehiä. Tosi noloa hakea penkki, että ylettyy leuanvetotankoon. Mutta kuitenkin olen aika iso. Tai monet ovat niin sanoneet, katsoessaan hauiksiani. Olen myös tosi iso jos menen tanssitunnille. Tai vaa’alle.

On yhtä ristiriitaa treenata salilla naisena. Salilla näyttää liian pieneltä, muualla, no, isolta. Treenikaudella on liian lihava, vaikkei oikeasti olekaan. Dieetillä näyttää kyllä hyvältä joka paikassa, mutta silloin ei jaksa mennä minnekään. Että se siitäkin ilosta.

Miksi ihmeessä pitää sitten treenata? Hölmö laji. Siinä vaan on jotain koukuttavaa, mitä on vaikea selittää. Varmaan se valta, ettei tarvitse kamppailla selluliittien kanssa, kun tietää voivansa muokata kroppaansa ihan millaiseksi haluaa. Jos sitä selluliittiäkin vähän kertyy silloin tällöin, niin se kuuluu vain asiaan. Senhän saa pois milloin vain. Ja okei, on sekin ihan hauskaa voittaa joku mies kädenväännössä.

”Läskit naiset haluaa syödä, tai rumat naiset kehittää lihaksia, kun naamaa on mahdoton kehittää”, vastasi eräskin valopää nettikeskusteluun siitä, miksi kukaan nainen haluaa olla kookas punttimimmi. Se ei kyllä pidä ollenkaan paikkaansa. Ala-asteella käytin todella paljon aikaa jännittäessäni poskilihaksia takahampaita vasten, saadakseni hymykuopan. Mielestäni se kehittyi kyllä vähäsen.

Jos pääsee tasapainoon itsensä kanssa ja hyväksyy kokonsa sellaisena kuin milloinkin on, niin aivan varmasti saa muistutuksen jostakin muualta. Eihän mitään ole oikeasti tarkoitettu treenaaville ihmisille. Vai kenelle riittää se kolme lihapullaa minkä koulunruokalassa saa ottaa? Eräs pieni poika mietti kerran, että voisi ruveta isona voimamieheksi, mutta ei sitten mahtuisi kirkon ovesta sisään kun pitäisi mennä naimisiin. Ihan fiksua miettiä näitä asioita etukäteen; olisi aika nolo juttu, jos tajuaisi vasta siinä kirkon ovella pienoisen ongelman…

Meillä mimmeillä on hieno harrastus, ja voimme olla tyytyväisiä, kun emme mene sieltä mistä aita on matalin. Tai edes sieltä missä käsipainot ovat muovia. Kesytämme ihkaoikeaa rautaa, ihan niin kuin miehetkin. Ollaan sitten vaikka suuria punttimimmejä pienessä maailmassa, samapa se.

Lue Janikan muut kirjoitukset.
Lue myös Janikan blogi.