Viime aikoina olen oppinut jotain todella arvokasta. En vaihtaisi kokemuksiani mistään hinnasta pois, niin paljon ne ovat ahtautunutta mieltäni avartaneet. Suosittelen kaikille tämän tekstin lukemisen myötä varaamaan viisi minuuttia aikaa oman elämän pohdiskelulle.

Sitten asiaan. Opiskelen Suomen Urheiluopistolla Vierumäellä ja meillä alkoi tässä muutama viikko sitten soveltavan liikunnan kurssi. Suhtauduin kurssiin aluksi hiukan varauksella, sillä minulla ei ollut minkäänlaista kokemusta kehitysvammaisten kanssa toimimisesta. Noh, ensinnäkin siinä kohtaan mentiin jo metsään, kun ajattelin soveltavan liikunnan olevan vain kehitysvammaisille suunnattua liikkumista. Soveltava liikunta kun käsittää kaiken liikunnan, jota on jollain lailla sovellettu tai muokattu kohderyhmää varten. Tällaisia kohderyhmiä voivat olla sokeat, kuurot, ikääntyneet, kehitysvammaiset, liikuntarajoitteiset jne. Kurssin startattua huomasin, kuinka loistavasti asiani ovat. Kuinka monesta asiasta minun tulee olla kiitollinen ja kuinka mahtavaa on olla terve.

Aihe voi kuulostaa jo tässä vaiheessa hiukan kliseiseltä, mutta uskokaa pois, olen kokenut jonkun asteisen henkisen kasvun ja auttamisen haluni sen kuin kasvaa. Kurssin ensimmäisillä tunneilla katsoimme dokkarin nimeltä Murderball. Ohjelmassa pureuduttiin pyörätuoliin joutuneiden ihmisten eloa hiukan tarkemmin; heidän jokapäiväistä elämäänsä, parisuhteita, onnettomuuksia, jonka vuoksi henkilöt ovat joutuneet pyörätuoleihin sekä rakkautta urheiluun. Tunnin jälkeen olo oli kovin tyhjentynyt. Sitä vaan tuli mietittyä, että mitä ihmettä sitä tekisi, jos jonain päivänä jalat lopettaisivatkin kokonaan toimimasta. Mieleen juolahti ensimmäisenä, että sitä varmaan rullaisi itsensä pyörätuolin kanssa lähimmäiseltä kallion kielekkeeltä alas. Kun aikani pyörittelin ja käsittelin dokumenttia päässäni, tajusin kuinka kiitollinen tulisi olla, kun vaikkapa onnettomuuden seurauksena on ylipäätään hengissä. Meillä on vain tämä yksi elämä, siitä ei kannata hevillä luopua (eikä toki myöskään iskelmällä, heh!). Ennen kuin huomasinkaan, aloin arvostaa kävelyä enemmän kuin koskaan aiemmin.

Toinen aihe, josta haluan jakaa mietteitäni, on kehitysvammaisuus. Tämä aihe on kurssilla käsitelty viimeisimpänä. Kävimme mm. vierailulla Nastolan Kaarisillan taide- ja toimintakeskuksessa, jossa kehitysvammaiset ja erityistä apua tarvitsevat henkilöt opiskelevat. Tunteeni heittelehtivät vierailun aikana aikamoista häränpyllyä. Ensireaktioni saapumishetkellä oli lähinnä jäykkä. Olin hirveässä kipsissä, enkä oikein tiennyt miten päin olisi pitänyt olla ja kuinka olisin Kaarisiltalaisten kanssa toiminut. Lievä shokkini kuitenkin meni nopeasti ohi, kun aloimme pelata salibandyn ystävyysottelua. Viimeisen heihei -huudon jännitykseni kuitenkin sai, kun pääsin keskustelemaan kahden erään Kaarisillan opiskelijan kanssa. Keskustelimme mm. sulkapallosta ja miehistä. Keskustelumme herätti minussa erittäin empaattisia tunteita, oli ihana nähdä, kuinka avoimia ja vilpittömiä kehitysvammaiset ovat. Jos jokin mättää, asia sanotaan suoraan. Kun taas joku asia on hyvin, siitä riemuitaan kuin lottovoitosta. Tosiaan, tällä kyseenomaisella reissulla opin arvostamaan jokapäiväisiä pieniä asioita. Kun näin, kuinka Kaarisillan opiskelijat riemuitsivat jo siitä, että koskivat palloon ottelun aikana, tajusin miten kiitollinen minunkin tulisi olla pienistä asioista. Kuinka hienoa on kävellä kevät auringon täyttämällä kadulla, nähdä kuinka luonto puhkeaa kukkaan ja kuinka maa herää eloon, että ylipäätänsä näen nämä asiat!

Vierailun aikana koin herkkyyttä, pelkoa, jännittyneisyyttä, riemua, iloa ja hiukan myös sääliä. Tiedän, että ei pitäisi sääliä, mutta luonteelleni en mahda minkään. Jossain kohti vierailua olin lähes tippa linssissä, kun näin kehitysvammaisia lapsia juoksemassa sählypallon perässä. Kuinka epäreilua elo voi toisinaan olla. Samalla olin kuitenkin mielettömän onnellinen nähdessäni, kuinka iloiseksi meidän luokkamme vierailu heidät teki!
Kurssilla olemme kokeilleet mm. maalipalloa, olemme viettäneet ”päivän sokeana”, keskustelleet erilaisista liikuntarajoitteista ym. Vaikka kurssi on hädin tuskin vielä puolessa välissä, niin minä olen ehtinyt jo tehdä aikamoisen henkisen kypsymisen tässä ajassa. En ole ikinä ennen ollut näin kiitollinen elämästäni ja siitä että olen terve ja pystyn liikkumaan. Kaiken tämän kiitollisuuden ohessa sain vielä tiedon siitä, että eräällä ystävälläni todettiin juuri selkärangan murtuma, verisyöpä, keuhkosyöpä ja selkärangassa sijaitseva syöpä. Elämä ei aina ole helppoa, mutta ainakin meillä on elämä. Toisilta mahdollisuus elämään viedään, toisilla se on rajoittunut erinäisistä syistä.

Eletään siis jokainen päivä, kuin se olisi viimeinen, arvostetaan sitä mitä meillä on ja autetaan niitä, kenellä asiat eivät ole yhtä hyvin.

Lue Jannin muut kirjoitukset.
Lue myös Jannin blogi.